Elämän ylin onni on varmuus siitä, että sinua rakastetaan sinun itsesi takia - tai tarkemmin sanottuna, itsestäsi huolimatta. Victor Hugo

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Työviikko

Tämä työviikko on ollut varsin kiireinen, mutta näin vapaan (sunnuntai) alkaessa on aivan mahti-fiilis.

Olin siis maanantaina Riihimäellä duunissa. Sitten tiistaina Turengissa. Tiistai illalla lähdin junailemaan Kotkan suuntaan, jossa yömyöhällä vielä tehtiin kakkusia valmiiksi (yhtä lajia viereisessä kuvassa). Keskiviikko siis menikin töissä ensin ravintolassa ja illalla eräässä juhlatilauudessa. Torstai aamuna sitten junailtiin takaisin ja menin loppuviikoksi Turenkiin töihin.

Johan oli mutta siis kuten sanoin nyt hymyilyttää. On ihanaa makoilka sohvalla ja juoda 'viinikellarini' löytöjä. Nehän suurimmalta osalta siis rajoittuva eestin tuliaisiin eli 'no one knows in finland'-viineihin. Mutta eipä se haittaa.

Hyvää oloa ehkä edesautti mukava päivä töissä ja se, että sain aikalailla jo suunniteltua työvuorot koko kuukaudeksi, niin ja sovittua jo yhden uuden matkan Kotkaan. Sinne on kyllä aina mukava mennä. :)

Niin ja ehkä sekin nyt tässä helpottaa, että tunuu kaikki stressi jääneen taakse. Selvisin hautajaisrumbasta (eli siivouksetsa, leipomisesta, siivouksesta). Ja kaikesta muustakin joka on lisänny stressitasoa ihan julmetusti. Mietin tässä, että millon oikeesti olisin ollut pirteänä vielä koulun/töiden jälkeen. Mutta vaikuttaahan tähän sekin että aurinko alkaa paistaa, pimeys ei laske jo ennen kun on kotona.

Kesää odotellessa kävin vaihtamassa myös kesäkurrapyörät alle. Nyt on sitten hyvä huristella. Tuntui melkein yhtä mahtavalta kun sillon kun ensimmäistä kertaa kaasutin moottoritielle jonka lätkässä luki 120.
En tietkö ole ajanut noin kovaa viimeksi varmaan kun no ainakin kolme vuotta sitten. Mulla kun on ollu se henkkoht kuski, jota ei oo enää lähellä (pelottavasti alkaa näyttää, ettei enää edes ystävyydenkään tasolla). Oli aika irvikuvallista kun aloin miettiä ko asiaa sillon ajellessani niin radiosta alkoi kuulua haloo helsingin-vapaus käteen jää.

Mutta jotenkin nyt tuntuu, ettei sitäkään enää tarvii ajatella. Jotenkin tiedostan surkeuteni, mutta en mä voi vaan muuttaa tilannetta ja pakottaa muita sellaseen mitä toivoisin. Tiedän että osa mun stressistä on aiheutunu siitä, että en oo osannu oikein käsitellä asiaa. En nyt voi sanoa etteikö nyt ahdistais vähän kun kirjotan ja ajattelen asiaa, mutta joo silti vähän ehkä hymyilyttääkin samalla. Ja hymyynhän mä oonkin pyrkiny tässä kokoajan.


Ja se ainakin hymyilyttää oikein kunnolla että mun Kotkan ystävilläni on missio - löydetään sofialle poikaystävä. Tästä on hyvä jatkaa!